Helveti kiirus

Heeipsan!

Koulussa pitää kiirettä, eikä hetkeäkään ylimääräistä aikaa mun päivissäni ole, joten en nyt ehdi kovin pitkää postausta kirjoittaa. Aattelin kumminkin näin ilmoitella olevani kumminkin hengissä.. ainakin toistaiseksi.

Viikko mennyt laihdutuksen kannalta tosi hyvin, enkä itseasiassa ole pitkiin aikoihin päässyt näin hyviin tuloksiin sortumatta ahmimaan. Painoin tänä aamuna 53.9kg. Huomenna punnitessani uskon painon pysyneen samoissa tai tippuneen 100-300g, söin tänään nimittäin hieman enemmän kuin tavallisesti, ettei kehoni joutuisi säästöliekille. Saa nähdä, oon jokatapauksessa ihan positiivisin mielin tilanteestani tällä hetkellä.

Koulu ahistaa...

600kcal/100g !!!!!

Ei helvetti, että mua vituttaa! Tai ennen kaikkea ahdistaa.
Menin tuossa viime viikon perjantai aamuna pyörtymään energianpuutteen takia. Perhe ei tietenkään tiedä mun syövän päivässä kun vain pienen kouluruoan ja siinä kaikki. Tähän mennessä toimivin keino mulle laihtua, koska saan hieman energiaa kouluun, en sorru mässäilemään jos syön edes hieman ja laihdun silti n. 1kg päivässä. Tänä aamuna vaaka näytti 55.1kg. Sunnuntaina painoin 58.5kg lauaisen alkoholinkäytön takia.

Palataan siis mun päätäni tällä hetkellä kaivertamaan asiaan. Tän pyörtymisen seurauksena äite nimittäin teki päätelmän, että juon liikaa vettä, jonka takia suolat liukenee liian nopeasti ja siksi pyörryin. Ja tästälähin mulle vaikka pakkosyötetään kourallinen suola.vitun.pähkinöitä ja pullo vishyä päivässä. Se kalorimäärä mitä ne pähkinät sisällään pitää karmii mua...

Mörkö

Hah saatanan kasa paskaa, tiedän sinun kuulevan minut.
Vastaa.
Vastaa.  
Vastaa!
Tiedätkös, olet heikko. Et tule voittamaan tätä. Olet pilannut kaiken.
Tiedän, että rakastat minua. Sen kovin usein kerrot minulle. Mikset vastaa?
Olet velkaa, niin paljon velkaa. Ota vastuu ja kanna se. Kanna!
Kidutan sinut hengiltä omiin heikkouksiisi. Kuolet. Ensin kärsit. 

Pitkään



autamuaautamuaautamuaautamuaautamuaautamua

mä hukun

mä rakastan

.

Yksinäinen keiju

Yksinjäämisen pelko...
Taasko olen tässä pisteessä? Hiljalleen rakkaat ihmiset unohtavat minut taas. Sitä en näin toista kertaa kestäisi. Tiedän jo aivan liian hyvin miten tämä kaava menee. Olen yksin, vetäydyn kaikesta sivuun, vietän viikonloput sängyssä maaten, ahdistun, kuulen ja näen olemattomia, viiltelen, itken itseni uneen niin kauan kuin kyyneleet riittävät... ja kun ei riitä, elämä tuntuu jo turhalta, pelottavan turhalta. Tietysti nyt puhuin vain pinnallisesti asioista, mutta nyt en osaa niihin syvällisemmin näin kirjoituksen muodossa perehtyä. Ei niitä mietteitä sanoiksi saa...
Tunne siitä, ettei kukaan välitä, että ketään ei kiinnosta voitko sä hyvin vai huonosti on surullisinta mitä henkilökohtaisesti tiedän. Johtuu tietenkin mun omista kokemuksistani. Porukka hullaantuu vain uusiin ihmisiin, katselee heitä pari kuukautta, jonka jälkeen tulevat pyytelemään anteeksi...jos tulevat, riippuen siitä mikä heidän oma senhetkinen tilanne on.
Asiat eivät vielä ole tämän suhteen huonosti. Pelko siitä, että ne etenevät huonompaan suuntaan on kumminkin järkyttävän suuri. Ahdistaa...

Ojasta pientareelle ja takaisin

Ikinä en ole selättänyt näin suurta himoa syödä! Kerrankin saan olla ylpeä itestäni. Jotain positiivista näin viikonlopun herkuttelujen jälkeen... Jep, taas romahdin syömään perjantaina ja samaan tahtiinhan se koko viikonloppu meni.
Tällä hetkellä vietän 48:tta tuntia paastoten. Hiema on heikko olo lässynlää samaa paskaa mitä aina ennenkin. Torstaina viimeistään todennäköisesti sorrun syöpöttelemään niinkun aina... Nooh, yritetään nyt kumminkin, kai mulla joskus on mahdollisuus onnistua...ehkä

Iltoja

Moikkavaanmoi!:)
Eivaan, unohdetaan heti kättelyssä tuo yltiöpositiivisuus ja palataan todellisuuteen... Ensiksikin saan taas olla pahoillani siitä etten ole pitkään aikaan kirjoitellut. Jos totta puhutaan, en ole vain kehdannut ilmoitella itsestäni ja säälittävistä epäonnistumistani. Maailmani ja tämä laihtumisprokkikseni nyt on ollut pelkkää alamäkeä sitten viime postauksen. Paastoillut kyllä olen, mutta myös syönyt kaiken joka ainoa kerta takaisin. Saanut myös järkyttäviä ahdistuskohtauksia, joista myös osa mun ystävistä tietää. Tai oikeastaan mun ainoa ystävä.. Noh parempi yksi hyvä, kuin monta huonoa.
Nyt uskon kumminkin tehneeni muutoksen. Aloitin paaston sunnuntaina 28.9 klo: 22. Tänään, 1.10 oksensin aamulla vatsahapot ulos. Tajusin siinä kohtaa menestyväni pitkällä tähtäimellä paremmin mikäli syön nyt kevyen aamupalan ja paastoan taas niin pitkään kunnes taas olen tilanteessa, jolloin on pakko syödä edes hieman. Seuraavan kerran syön huomenna klo neljän aikoihin kaalikääryleen. Pidemmälle en ole suunnitellut, koska ympärilläni on kumminkin ihmisiä vahtimassa ja ruokien skippaaminen on hyvin vaikeaa. Joka tapauksessa olen liikkeellä kerrankin oikein asentein ja HALUAN onnistua!
Te rakkaat seurailijani olette mulle muuten todella tärkeitä ja kommenttinne merkitsee oikeasti äärettömän paljon! Kiitos niistä:) En ole vielä saanut tämän paastojakson aikana hallitsemattomia himoja, mutta jos tiedätte hyviä keinoja niiden hallitsemiseen niin kertokaa. Himot on mun suurin kompastuskiveni...
 Kahvilla jatketaan 

hmmh...

Kyllä, tiedän olevani petturi... blogini suhteen nimittäin. Nyt ei jaksa, ei pysty. Olen lihava möykky vailla paikkaa tässä rumassa maailmassa. Tänään klo 16 alkoi torstai iltapäivään asti kestävä paasto. Tai ainakin yritys sellaisesta...Olen toivoton surkimus. Tähän taas lopetan viestini...lyhyeen..

Pelottaa

Äite tuli just kotiin jäätelöt mukanaan. En syö, en mä edes himoitse sitä eli miksi söisin. Syökööt keskenään vittu. Niin hyvin oon tänään kestänyt syömättä, nuo eivät sitä pilaa. Kuulostan tosi lapselliselta, mutta menee yksinkertaisesti hermo tohon ainaiseen tyrkyttämiseen.
Kohtaukset voimistuu. Kylmähiki, huono olo, rinnan kihelmöinti, jännittyneisyys ja tarve itkeä. Huudan tyynyyn. Rikon itseäni. En voi sille pelon sekavuudelle mitään, en vähääkään. Mitä tää on? Oon hukassa. Auttakaa nyt joku!

Päivän saldo:
-2 kuppia mustaa kahvia
-Pullo sitrus lime lightia

Pohjilla

Krapula.

Vittu mä olen lihava.

Maanantaina alkaa paasto.

Purkkaa, kahvia ja pepsi maxia.

Ristiriitainen mieleni

Nyt poikki, kaikki katkolle! Oikeasti mä en pysty just nyt yhtään mihinkään.
Oon tehnyt kaikkeni syödäkseni normaalisti, sillä tässä tilanteessa haluan hoitaa hyvin mun ihmissuhde asiat. Ilman energiaa multa jää kaikki sosiaalinen elämä aivan kuralle väsymyksen takia. Nyt tilanne on se, että kadun syvästi jos nyt lyön kaiken läskiksi. Syön aamupalan, koulussa vähän tai en ollenkaan ja kotona iltapala. Vaa`alla en uskalla käydäkkään...

Elämässä jotain hyvääkin. Oon niin rakastunut. Toisaalta mua masentaa. Se että lihon tän takia niin inhottavaksi. Toisaalta tiedän, että yksi välittää ja rakastaa mua juuri tällaisena. Kukaan ei ole ikinä osannut rakastaa mua näin. Enkä mä ketään. Unelmaa olisi, että porukka kylillä vielä joskus kummaksuisi: vieläkö nuo on noin onnellisia.

Koulu stressaa. Kuolen vielä. Ristiriitainen mieleni. Helvetti.

Veitsenterällä viiltävin mielin

56.8kg. Painonlasku hidastuu...Eilen en syönyt edelleenkään mitään. Tänään oli pakko, niin monta kertaa olin aamulla pyörtyä. Söin sitten kaksi ruisleipää. Mutta tietenkin kun minä olen kyseessä niin eihän se siihen jäänyt. Hain vielä yhden ruisleivän, viisi näkkileipää ja kaksi täytekeksiä. Siitä suuntasinkin suihkuun oksentamaan. Nykyään oksentaessani kurkkuni turpoaa ja vuodan kaikki limat nenästä ja suusta ulos. Teen siis kaikkeni välttääkseni oksentamisen...eli olen yksinkertaisesti syömättä.

Olen ollut nyt viikon viiltämättä. Mulle aika saavutus oikeasti. Eilen olin kumminkin ratketa. En todellakaan tiedä miksi koen tällaista myötätuntoa näitä mun entisiä ystäviä kohtaan. Mua itkettää ajatus siitä kuinka paha niillä on olla erään heille tärkeän ihmisen, heihin kohdistuvan vihan takia. Nykyään tää ihminen on myös mulle todella tärkeä ja osaa samaistua osiin mun asioista. Tää ihminen näyttää välittävänsä aidosti ja hänhän se oli, joka kiskoi mut takas sosiaaliseen elämään juuri niihin aikoihin kun olin päättänyt lopettaa kaiken. Kerran yritinkin. Nyt olen toiveikkaampi, mutta laihtua haluan! Se ennen kaikkea! Kukaan ei enää ikinä moiti lihavuuttani!

Yöllä näin taas asioita. Kuulin puheita, kuulin kuiskauksia. Puhuin sille, mutta oikeasti olin yksin.

Joskus onnistuu

Tällä hetkellä 57.3kg. Yli kilo päivässä...suht hyvä mun mielestä. Silti kaikki tuntuu tapahtuvan niin hitaasti. Ja kiitos ano kommentistasi, se nosti mun tahdonvoimaa. Joskus vielä tuulikin kantaa minua.

Tyhjä

Kerrankin sanoin kaiken. Sen kaiken mikä sisälläni kaiversi mua aina vaan kovemmin. Kaiken sen vääryyden. Ja vielä yllätyksekseni, se taisi mennä ainakin osin perille. Ehkä ihmiset on sittenkin kykeneväisiä näkemään myös omaa napaa pidemmälle. Ehkä. Se vaan vaati sen vihan, vittu mä huusin. Mä huusin syystä. Ihmiset, joille olin uskaltanut kertoa asioistani olivat levittäneet niitä eteenpäin muka voidakseen auttaa minua. Eipä silloin mitään apua mulle asti tullut. Nooh tapahtunut mikä tapahtunut.

Herättyäni vaakalukemat 58.6 kg...Ei mikään saavutus, mutta joinhan kaksi kaljaa eilen että eiköhän se selitä. Hyi, heikko läski Tia. Nytkin himoitsen ruokaa... Jäät pakkasesta hetitänne!

Näin tunsin koko kesän. Nyt herää pieniä toiveita, että joku sittenkin välitti...edes vähän

Rajani mullakin

Maanantaita. Kamalin päivä viikossa, vaikka lomalla olenkin. Läskimasennus. Kaikki se paska mitä viikonloppuna oksentamatta söin, näkyy taas vaa`assa masentavana todellisuutena. 59.8 kg... Noh ei niin paha kuin viimeksi, mutta eipä tuo kaukanakaan ole.
Tänään alkaa taas niin tiukka paastoviikko kun mahdollista. Toisaalta nyt kun en ole töissä joudun kikkailemaan kaikki ruoat "jemma astian" kautta pönttöön. Tämäkin tietty edellyttää sen, että saan "syödä" yksin huoneessani. Haasteita löytyy, mutta kaikkeni teen. Paljon pepsi maxia, vettä ja jääpaloja. Pari ekaa päivää kun jaksan, niin kaikki on taas helppoa.
Ihmissuhde rintamalla asiat on edelleen päin helvettiä. En oo kellekkään vihainen, vain vitun pettynyt ihmisten itsekeskeisyyten, lapsellisuuteen ja asenteisiin. Vain asian oma kanta suostutaan näkemään. Nähdään ne ihmiset, jotka omien virheiden takia kaikkoaa ympäriltä. Silti heille jää vielä rakkaita ympärille. Jäikö mulle ketään?! Ei, kaikki jätti ja nyt hiljalleen sain jopa tietää miksi. Muiden mielipiteiden takia! Mun parhaat ystävät yksinkertaisesti jättivät mut yksin, koska häpesivät mua. Noh, nyt on uusia ystäviä, jotka välittävät, mutta painaahan se kun menetti oikeasti ne sielunsiskot, joille kaiken pystyi luottaa. Enää en luota.

Kohti täydellisyyttä...onkohan tää ennenki kuultu...

Nyt saan taas kerran olla ylpee itestäni! Viime viikonlopun jäljiltä painoin siis maanantai aamuna komiat 60.4kg. Hyi helvetti! Asia mistä olen ylpeä on se, että olen onnistunut tiputtamaan painoa näin kahdessa päivässä tänä aamun vaakalukemiin 56.6kg. Olen joka päivä syönyt, mutta vain vähän. Ainoastaan mahdollisimman pienen lounaan töissä. Tänään yksi paistettu peruna ja yksi kalapuikko. Vettäkin oon muistanut juoda oikeen kunnolla näitten tappavan kuumien kelien takia.
Vaikka hyvin tiedänkin tän kaiken olevan vain nesteistä lähtenyttä, uskon ja toivon tän olevan hyvä alkupotku tällä kertaa ehkä jopa onnistuvaan laihdutukseen. Olen nimittäin ens viikonlopun pois kotoa sukulaisissa, joka tarkoittaa minun selviämistä ilman ahmimis kohtauksia. Kun saisin vain syötyä sitä perusruokaakin mahdollisimman vähän. Tuskin onnistuu. Helvetti.

Rakastan

Itkettää

Mua itkettää...aivan vitusti. En edes tiedä miksi. Vanhasta irti päästäminen on vain niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Joo ihmiset vaihtuu, muistot säilyy, mut mää en vaan pysty. Nää mun entiset kaverit näyttävät hyvin pystyvän. Mun selän takana jauhetaan paskaa, mun läsnäollessa jauhetaan paskaa... Välittää ei pitäisi, mut mun luonteella en pysty oikeen ignooraamaankaan. Kui ihmisel, joka ei muuta yritä ku olla mukava ja tekee kaikkensa miellyttääkseen muita voidaankaan olla noin helvetin ilkeitä. En mä loppujen lopuks ole heille mitään pahaa tehnyt. Ihan vaan vihaamisen ilosta taitavat vihata. Vittu, että maailma on paska paikka. Onneks löytyy muutama ihminen ketkä pitää huolta, kiitos heille. Oon vaan niin loppu, että taidan taasen päätyä terän syleiltäväksi...

Alone again...

Tosiaan olin viikonlopun eräällä mun harvinaisista kavereista. Olipas ihanaa saada viettää aikaa tän ihmisen kanssa ja puhua asioista, niin syvällisitä kuin myös rennommista. Sitä oonkin kaivannut ja tuun kaipaamaan kunnes koulut taas jatkuu ja elämä saattaa hieman helpottaa. Ainakin siihen asti kunnes se kuuluisa stressihelvetti iskee. Nooh koitetaan elää nykyhetkessä.
Viikonloppu meni siinä mielessä hyvin, että osasin nauttia elämästä, enkä ahminut. Toisaalta en myöskään oksentanut kertaakaan, joten uskon lihonneeni... yritän elää mahdollisimman vähin ravinnoin ens viikon ja käyn tekeen rappusreenejä töide jälkee joka päivä. Käskin äiten oikeen vittuilemaan mulle jos en ole lähtenyt vuoreen kun se palaa kotiin...joku kirittäjä täytyy olla.
Vielä kaksi viikkoa siis on sinniteltävä. En vain kestä sitä vihaa joka minuun tällä seudulla kohdistuu. Taas olen yksin, niin yksin. Haluan pois.

Voi sinä kaasunkatkuinen ystäväiseni kiitos että pelastat minut tänäänkin

Heikkoutta se on

Uah, taas oon mökillä...yksin kuinkas muutenkaan. Aurinko paistaa, muttei lämmitä. Outoa.
Päivän syömiset on mennyt rehellisesti päin vittua, taas. Söin töissä makaroonia jauheliha tomaatti kastikkeessa ja muutaman palan patonkia. Kotiin tullessani söin ruisleivän ja nyt vielä jätskin. Mikä mua vaivaa, miks oon näin säälittävän heikko? Tää rupee oleen jo niin naurettavaa, että oikeen saa itsekkin hävetä. Ikuinen läskitia.

Yöperhonen

Taas kirjoitan. Rehellisesti syy on siinä, etten vaan sattuisi tylsistymään ja himoitsemaan noita jääkaapin antimia. Toisaalta voisin mennä kyllä nukkumaankin, väsyttää niin törkeästi ja huomenna on töitäkin.

Illan vietin tänään aurinkoa mökkirannassa palvoen. Sain olla täysin yksin, oman mieleni kanssa. Illan tunnelma oli upea ja osasin olla pitkästä aikaa suht hyvällä tuulella. Pullo pepsi maxia, ilta-aurinko, laituri täysin omassa käytössä ja naapurirannalta kantautuva iloinen puheen sorina ja lapsien kikatus. Rakastan lapsia. Ne pikkukaverit saavat aitoudellaan ja vilpittömyydellään mut aina niin hyvälle tuulelle. Toinen asia mikä illasta jäi mieleen on se kuinka rauhalliseksi mut sai ääni, joka syntyy lokin siivistä tämän lentäessä. En ollut ennen tajunnut kuunnella sitä. En edes muista miltä se tarkalleen kuulosti, mutta jotenkin kummassa se vetos muhun. Outoa, en yleensä ajattele yksinkertaisia asioita näin. Asiat on muuttunut...Toisaalta sanomattakin selvää.

Nälän tunne valtaa mut taas. Onnekseni olen tajunnut jättää taas jääpalat pakkaseen, joten asia korjaantuu pian. Enää en ole hyväntuulinen. Inhoan tätä mielen vuoristorataa, miksen voisi pysyä ennallani edes hetkeä. Nyt haluaisin vain itkeä. En osaa. Yksinäisyys ei sovi minulle, enkä ikinä tule siihen tottumaan. En myöskään ajatukseen, etten ikinä enää tule saamaan ihmisiäni takaisin. Olen katkera. Olen vihainen. Olen surullinen. Olen yksin. Vittu tätä maailmaa. Eikö kukaan oikeasti voi auttaa, onko tämä kaikki tehtävä täysin yksin. Miksi alistun yksinäisyydelle? Miksi alistun mörölle? Nyt juuri en muutakaan voi...

Tyhjää on kaikki.
Tyhjää on oleminen, on olemus, on minä.
Tyhjä katse kylmää maisemat. Maisemat joihin olen niin turtunut.
Vaihtaisin ne jos voisin.
Jos voimani riittäisivät, muuttaisin kaiken.
Nyt haluaisin vain purskahtaa itkuun ja kadottaa kaiken.
Nyt en jaksa mitään.

 

Puolelta toiselle

Voi helvetti tätä kuumuutta! Eivät ne töissäkään antaneet tehdä mitään kauhean fyysistä hommaa tämän kelin takia. Olen siis käytännössä laiskotellut koko päivän. Kesätyössäni huonoa on se, että ruokapolitiikassa huijaaminen on miltei mahdotonta. Esimerkkinä tämä päivä: jouduin syömään ala-astelaisen kanssa kebab ranskalaiset puoleen, eihän tuo nyt omia olisi jaksanut. Ja kotiruoan syöminen töissä ei ollut tänään siis mahdollista. Olen lapsenvahti.

Vajaa tunti sitten palasin töistä ja menin samantien suihkuun "virkistäytymään"... Yritin siis oksentaa vielä toiveikkaana, mutta eihän sieltä enää paljoa saanut irti revittyä. Ja ettei mikään vaan kävisi liian helpoksi niin olihan äiti kotona, enkä voinut äänekkyyteni takia kovin tosissani edes yrittää. Nyt mietin miten kulutan loppupäivän. Tekemistä pitäisi keksiä, etten sorru tyynnyttämään tylsyyttäni ruokaan. Olen ihminen, jonka pitäisi olla kokoajan jossain menossa ja saada viettää aikaa ihmisten ja ystävien parissa. Mikä vitun kohtalo oikeasti sanoi, että juuri minä olen se, joka istuu koko kesän yksin kotona, kun muut pitää hauskaa ja hankkii muistoja. Mun kesämuistot liittyy lähinnä puukkoon, mörköön ja ajatuksiin oman henkensä viemiseen liittyen. Toisaalta ku mietin, miksi luovuttaisin näinkin helpolla. Elämän siis. Onhan muut selvinnyt vaikka mistä vielä toistaiseksi hengissä. Minun ongelmat on tasan yksinäisyys ja itseinho. Niistä pitäisi kyllä päästä yli. Toisaalta omaan vain niin pahasti ristiriitaiset elämänarvot tilanteeseeni nähden, etten osaa yhtään sanoa mitä tästä tulee.

Mä en vain ymmärrä. On ihmisiä, jotka oikeasti tuntee mut ja tietää, että kaikki on päin helvettiä. Miksei kukaan laita tikkua ristiin asian eteen? Eikö niillä herää mitään empatiaa mua kohtaan? Eikö mussa ole kellekkään pientäkään samaistuttavaa puolta? Onko se paskanhailee jos mä vaan lopullisesti katoan? Jos nyt on, katsokootkin, ettei mieli muutu kun olen oikeasti poissa. Tällä hetkellä olen kyllä toisaalta ihan vahvoilla, mutta tiedän hyvin, että jokainen ylämäki kääntyy lopulta alamäeksi. Niin se vain sattuu tää elämä kulkemaan.

Paino edelleen samassa pisteessä kuin pari päivää sitten. Liukuu siinä 58 puolella ja toisella. Nyt uskon kumminkin muutokseen näin saatuani itseni taas totuteltua irti tuosta viikonloppu ahmimisesta. Kaiken lisäksi kaksi seuraavaa viikonloppuani kuluvat uusissa maisemissa eli tekemistä syömisen sijaan riittää. Ja nyt perjantaina ajattelin kiskoa sitä alkoholia niin kunnolla, että kaikki kalorit varmasti tulee myös ulos. Oon niin odottanut tätä pääni nollausta. Yksin ei siis tosiaan ole tullut juotua...

Oon muuten tosi yllättynyt teistä viidestä lukijasta! Kiitos teille, saatte oloni tuntemaan ehkä hieman kuulluksi. Tai ainakaan en ihan tyhjään internetin syvyyksiin kirjoita. Mutta näihin tunnelmiin, taidankin hakea jääpalat pakkasesta.

jotain niin kaunista

Haluaisin vain pienen ystävän, jonkun joka ei meinisi pois

Olen 16-vuotias omaa mieltä vastaan painiva ihmisen alku vailla järkevää päämäärää. Elämän tärkeimpiä arvoja mulle on ystävät. Ystävät, jotka kesän alussa hiljalleen menetin. Ilman syytä, ilman järkevää selitystä. Tai..minun vikanihan se kuulemma oli, mutta loppujenlopuksi niin pienien virheiden ei pitäisi kaikkea kaataa. Vika on minussa itsessäni. Olemukseni ja luonteeni on vain todenäköisesti havaittu niin paskaksi, että on kai aivan oikein, että olen yksin. Onneksi omaan vielä kaksi hyvää ystävää, joista aion pitää kaikin voimin kiinni. He vain asuvat tällä hetkellä aivan liian kaukana minusta. Koulujen alkua odotellessa...silloin pääsen näkemään heitä ja saan elämälleni muutakin sisältöä kuin oman ruman mieleni, laihdutuksen, mattopuukon ja mörön.

Laihdutuksestani voisin sanoa sen verran, että omaan ehkä maailman heikoimman itsekurin. Silti kun aloitettua homman saan, se luistaa ongelmitta. Vietän n.6 päivän mittaisia paasto jaksoja, jotka ikävä kyllä yleensä päättyvät hallitsemattomaan ahmimiskohtaukseen. Viikonloppuisin lihon useimmiten samoihin mittoihin mistä viikon alussa lähdettiin. Vaikka oksennankin, osa ruoasta jää sisääni ja vain lihon. Paino jojoilee siinä 58-54 viikon sisään. Kynnyksen yli on päästävä! Lupaan pitää teidät ajan tasalla.

En esiinny bloggerissa omalla nimelläni. Nimi Tia Mäkinen ei siis liity mitenkään omaan elämääni. Sen sijaan, kaikki mitä kirjoitan on kuin filminauhaa omasta mielestäni.

Tällä erää en jaksa itsestäni enempää kertoa. Jos kiinnostuksesi yhtään heräsi ja haluaisit lukea minusta muuta mitä en nyt maininnut, laita ihmeessä postausideoita. Kaikesta en uskalla kovin tarkasti kertoa, etten vahingossa paljasta itseäni, mutta yritän vastata kaikkeen.


                                             Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan

                                                        Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.

                                                      "Kuinka muka siivekäs niin maassa
                                                                          olla vois?" 

                                                              Vakavasti otti vasta kun
                                                             tuo pieni keiju nukkui pois.