Illan vietin tänään aurinkoa mökkirannassa palvoen. Sain olla täysin yksin, oman mieleni kanssa. Illan tunnelma oli upea ja osasin olla pitkästä aikaa suht hyvällä tuulella. Pullo pepsi maxia, ilta-aurinko, laituri täysin omassa käytössä ja naapurirannalta kantautuva iloinen puheen sorina ja lapsien kikatus. Rakastan lapsia. Ne pikkukaverit saavat aitoudellaan ja vilpittömyydellään mut aina niin hyvälle tuulelle. Toinen asia mikä illasta jäi mieleen on se kuinka rauhalliseksi mut sai ääni, joka syntyy lokin siivistä tämän lentäessä. En ollut ennen tajunnut kuunnella sitä. En edes muista miltä se tarkalleen kuulosti, mutta jotenkin kummassa se vetos muhun. Outoa, en yleensä ajattele yksinkertaisia asioita näin. Asiat on muuttunut...Toisaalta sanomattakin selvää.
Nälän tunne valtaa mut taas. Onnekseni olen tajunnut jättää taas jääpalat pakkaseen, joten asia korjaantuu pian. Enää en ole hyväntuulinen. Inhoan tätä mielen vuoristorataa, miksen voisi pysyä ennallani edes hetkeä. Nyt haluaisin vain itkeä. En osaa. Yksinäisyys ei sovi minulle, enkä ikinä tule siihen tottumaan. En myöskään ajatukseen, etten ikinä enää tule saamaan ihmisiäni takaisin. Olen katkera. Olen vihainen. Olen surullinen. Olen yksin. Vittu tätä maailmaa. Eikö kukaan oikeasti voi auttaa, onko tämä kaikki tehtävä täysin yksin. Miksi alistun yksinäisyydelle? Miksi alistun mörölle? Nyt juuri en muutakaan voi...
Tyhjää on kaikki.
Tyhjää on oleminen, on olemus, on minä.
Tyhjä katse kylmää maisemat. Maisemat joihin olen niin turtunut.
Vaihtaisin ne jos voisin.
Jos voimani riittäisivät, muuttaisin kaiken.
Nyt haluaisin vain purskahtaa itkuun ja kadottaa kaiken.
Nyt en jaksa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti