Puolelta toiselle

Voi helvetti tätä kuumuutta! Eivät ne töissäkään antaneet tehdä mitään kauhean fyysistä hommaa tämän kelin takia. Olen siis käytännössä laiskotellut koko päivän. Kesätyössäni huonoa on se, että ruokapolitiikassa huijaaminen on miltei mahdotonta. Esimerkkinä tämä päivä: jouduin syömään ala-astelaisen kanssa kebab ranskalaiset puoleen, eihän tuo nyt omia olisi jaksanut. Ja kotiruoan syöminen töissä ei ollut tänään siis mahdollista. Olen lapsenvahti.

Vajaa tunti sitten palasin töistä ja menin samantien suihkuun "virkistäytymään"... Yritin siis oksentaa vielä toiveikkaana, mutta eihän sieltä enää paljoa saanut irti revittyä. Ja ettei mikään vaan kävisi liian helpoksi niin olihan äiti kotona, enkä voinut äänekkyyteni takia kovin tosissani edes yrittää. Nyt mietin miten kulutan loppupäivän. Tekemistä pitäisi keksiä, etten sorru tyynnyttämään tylsyyttäni ruokaan. Olen ihminen, jonka pitäisi olla kokoajan jossain menossa ja saada viettää aikaa ihmisten ja ystävien parissa. Mikä vitun kohtalo oikeasti sanoi, että juuri minä olen se, joka istuu koko kesän yksin kotona, kun muut pitää hauskaa ja hankkii muistoja. Mun kesämuistot liittyy lähinnä puukkoon, mörköön ja ajatuksiin oman henkensä viemiseen liittyen. Toisaalta ku mietin, miksi luovuttaisin näinkin helpolla. Elämän siis. Onhan muut selvinnyt vaikka mistä vielä toistaiseksi hengissä. Minun ongelmat on tasan yksinäisyys ja itseinho. Niistä pitäisi kyllä päästä yli. Toisaalta omaan vain niin pahasti ristiriitaiset elämänarvot tilanteeseeni nähden, etten osaa yhtään sanoa mitä tästä tulee.

Mä en vain ymmärrä. On ihmisiä, jotka oikeasti tuntee mut ja tietää, että kaikki on päin helvettiä. Miksei kukaan laita tikkua ristiin asian eteen? Eikö niillä herää mitään empatiaa mua kohtaan? Eikö mussa ole kellekkään pientäkään samaistuttavaa puolta? Onko se paskanhailee jos mä vaan lopullisesti katoan? Jos nyt on, katsokootkin, ettei mieli muutu kun olen oikeasti poissa. Tällä hetkellä olen kyllä toisaalta ihan vahvoilla, mutta tiedän hyvin, että jokainen ylämäki kääntyy lopulta alamäeksi. Niin se vain sattuu tää elämä kulkemaan.

Paino edelleen samassa pisteessä kuin pari päivää sitten. Liukuu siinä 58 puolella ja toisella. Nyt uskon kumminkin muutokseen näin saatuani itseni taas totuteltua irti tuosta viikonloppu ahmimisesta. Kaiken lisäksi kaksi seuraavaa viikonloppuani kuluvat uusissa maisemissa eli tekemistä syömisen sijaan riittää. Ja nyt perjantaina ajattelin kiskoa sitä alkoholia niin kunnolla, että kaikki kalorit varmasti tulee myös ulos. Oon niin odottanut tätä pääni nollausta. Yksin ei siis tosiaan ole tullut juotua...

Oon muuten tosi yllättynyt teistä viidestä lukijasta! Kiitos teille, saatte oloni tuntemaan ehkä hieman kuulluksi. Tai ainakaan en ihan tyhjään internetin syvyyksiin kirjoita. Mutta näihin tunnelmiin, taidankin hakea jääpalat pakkasesta.

jotain niin kaunista