Taasko olen tässä pisteessä? Hiljalleen rakkaat ihmiset unohtavat minut taas. Sitä en näin toista kertaa kestäisi. Tiedän jo aivan liian hyvin miten tämä kaava menee. Olen yksin, vetäydyn kaikesta sivuun, vietän viikonloput sängyssä maaten, ahdistun, kuulen ja näen olemattomia, viiltelen, itken itseni uneen niin kauan kuin kyyneleet riittävät... ja kun ei riitä, elämä tuntuu jo turhalta, pelottavan turhalta. Tietysti nyt puhuin vain pinnallisesti asioista, mutta nyt en osaa niihin syvällisemmin näin kirjoituksen muodossa perehtyä. Ei niitä mietteitä sanoiksi saa...
Tunne siitä, ettei kukaan välitä, että ketään ei kiinnosta voitko sä hyvin vai huonosti on surullisinta mitä henkilökohtaisesti tiedän. Johtuu tietenkin mun omista kokemuksistani. Porukka hullaantuu vain uusiin ihmisiin, katselee heitä pari kuukautta, jonka jälkeen tulevat pyytelemään anteeksi...jos tulevat, riippuen siitä mikä heidän oma senhetkinen tilanne on.
Asiat eivät vielä ole tämän suhteen huonosti. Pelko siitä, että ne etenevät huonompaan suuntaan on kumminkin järkyttävän suuri. Ahdistaa...
