Alone again...

Tosiaan olin viikonlopun eräällä mun harvinaisista kavereista. Olipas ihanaa saada viettää aikaa tän ihmisen kanssa ja puhua asioista, niin syvällisitä kuin myös rennommista. Sitä oonkin kaivannut ja tuun kaipaamaan kunnes koulut taas jatkuu ja elämä saattaa hieman helpottaa. Ainakin siihen asti kunnes se kuuluisa stressihelvetti iskee. Nooh koitetaan elää nykyhetkessä.
Viikonloppu meni siinä mielessä hyvin, että osasin nauttia elämästä, enkä ahminut. Toisaalta en myöskään oksentanut kertaakaan, joten uskon lihonneeni... yritän elää mahdollisimman vähin ravinnoin ens viikon ja käyn tekeen rappusreenejä töide jälkee joka päivä. Käskin äiten oikeen vittuilemaan mulle jos en ole lähtenyt vuoreen kun se palaa kotiin...joku kirittäjä täytyy olla.
Vielä kaksi viikkoa siis on sinniteltävä. En vain kestä sitä vihaa joka minuun tällä seudulla kohdistuu. Taas olen yksin, niin yksin. Haluan pois.

Voi sinä kaasunkatkuinen ystäväiseni kiitos että pelastat minut tänäänkin